Pietari Kurvinen
1842-1925

Sen kuuden vuoden aikana, minkä lähetyskoulua kesti, tulevat lähetyssaarnaajat muodostivat yhteisön, jossa hiottiin pois itsekkäät mielihalut; he asuivat yhdessä kahdessa kamarissa, tekivät talonmiehen työt jne. Sunnuntaisin he kävivät kolme kertaa kirkossa, mikä oli kovin rankkaa kaiken koulunkäynnin, työnteon ja valvomisen jälkeen. Pietari koki monta kertaa samaa ahdistusta, jota hän oli pohtinut ja aiemminkin. Eräänä pyhäpäivänä Pietari nukahti kirkon penkkiin ja herättyään soimasi itseään kovasti. Samana iltana Pietari kuitenkin uskaltautui jäämään pois iltakokouksesta, luki Raamattua ja rukoili löytävänsä tällä tavalla Jumalan. Tuon sunnuntaisen kamppailun lopuksi hän vihdoinkin ymmärsi Jeesuksen sovintouhrin merkityksen ja huusi ääneen, niin että raikui: "Minä hullu, olenhan minä jo autuas, lunastettuna autuas". Lauseesta Lunastettu, lunastettu ja lunastettuna autuas tulikin Pietari Kurvisen tunnus koko elämän ajaksi.

Lähetyskoulun aloittaneista pääsi loppuun vain viisi, joista kaikista tuli Afrikan lähettejä. Juhannusaamuna 1868 nämä suomalaisen lähetystyön uranuurtajat astuivat laivaan ja aloittivat pitkän taipaleensa kohti Ambomaata. Matka kesti kaiken kaikkiaan yli kaksi vuotta. Lyypekissä ja Lontoossa tehtyjen pysähdysten jälkeen aloitettiin puolen vuoden merimatka Afrikan rannikolle Stellenboschiin, jossa viivyttiin kuukauden verran opetellen hereron kieltä ja paikallisia tapoja. Lopullinen päämäärä, Ambomaan Ondonga ja Uukuambi saavutettiin vihdoin vuoden 1870 heinäkuun puolivälissä rankan autiomaavaelluksen jälkeen. Ambomaalla Pietari Kurvinen toimi lähettien johtajana ja kristinuskon levittämisen ohella hän järjesti kansakouluopetusta sekä kehitti ondongan kieliopin. Ensimmäisen ondongankielisen aapisen hän julkaisi Suomeen paluunsa jälkeen vuonna 1877.

Lähtiessään Afrikkaan Pietari Kurvinen oli asettanut kutsumustyön henkilökohtaisen onnensa edelle ja jättänyt kihlattunsa Suomeen. Pietarin morsian, viipurilainen Gustafva Wilhelmina Roswall seurasi sulhastaan Afrikkaan ja saapui perille tammikuussa 1871. Heidät vihittiin lähetysasemalla helmikuun 23. päivänä. Välittömästi saavuttuaan Afrikkaan rouva Kurvinen oli sairastunut malariaan eikä toipunut siitä täydellisesti koskaan. Myös Pietarilla oli ongelmia terveytensä kanssa, hän sairasti mm. lavantaudin. Afrikassa Kurvisille syntyi kaksi lasta, Hanna Maria (1873) ja Pietari Tobias Samuel (1874), joista nuorempi kuoli puolivuotiaana. Pian pienokaisen kuoleman jälkeen Kurvisille tuli Suomesta kutsu palata kotimaahan. Tätä kutsua perhe noudattikin ja palasi Suomeen kesällä 1875; seitsemän vuoden poissaolon jälkeen.

Suomeen paluun jälkeen Pietari Kurvinen toimi yhdeksän vuotta matkasaarnaajana kulkien ympäri maan ja kertoen Afrikan oloista ja lähettien työstä. Tänä aikana perhettä siunattiin vielä neljällä lapsella: Naema Vilhelmina (1876), Ruth Emilia (1880), Pietari Joonas Immanuel (1882) ja Ester Salome (1883). Lapsista yksi, Ruth Emilia kuoli vajaan neljän kuukauden ikäisenä.

Afrikassa sairastetun malarian ja muiden sairauksien seurauksena Wilhelmiina Kurvinen sairasteli paljon ja hänen terveytensä oli muutenkin hyvin horjuva. Vaikka kotiasiat olivat Pietarin mielessä kaiken aikaa, ei hän kuitenkaan antanut huolien näkyä puheissaan, vaan kertoi Ambomaan asioista iloisesti ja valoisasti sekä saarnasi evankeliumia tuoden helpotusta monille ahdistuneille. Alkuun Kurvinen sai saarnata vapaasti parikin tuntia, mutta koska hänellä ei ollut papillista arvoa, tunsivat papit olonsa epävarmoiksi ja saivat aikaan sen, että Kurviselle langetettiin saarnakielto. Kielto rajoitti hänen puheensa koskemaan vain Afrikan oloja, minkä lisäksi hän sai myydä kirjoja ja kantaa kolehtia Lähetysseuran hyväksi.

Suomen Lähetysseura ei tuolloin suinkaan maksanut entiselle Afrikan lähetilleen varsinaista palkkaa, vaan kulut korvattiin kuittien mukaan ja säästääkseen lähetyksen varoja, niukkoihin oloihin tottunut perhe asui Helsingissä parissa kurjassa huoneessa joiden yhteydessä ei ollut edes keittiötä. Ja talvisaikaan varusteisiin eivät suinkaan kuuluneet kunnon talvivaatteet, turkeista ja päällyskengistä puhumattakaan. Jälleen säästettiin lähetysvaroja eikä valitettu. Mutta lähetysrakkaus levisi, mikä oli pääasia.

Vuonna 1884 Kurvinen aloitti Turun Merimieslähetyksen palveluksessa. Tuona aikana hän saarnasi paitsi lähetyshuoneessa myös lastauspaikoilla, pihoilla, kylissä, kirkoissa ja laivoilla. Hän kierteli pitämässä lähetysjuhlia ympäri Lounais-Suomea ja sai liikkeelle vuosijuhlien puhujiksi kaukaisiakin pappeja: Nummelta, Yli-Härmästä, Loimaalta ja useita muita. Turun Merimieslähetyksen palveluksessa ollessaan Pietari Kurvinen sai vapaammin levittää ilosanomaa armosta, pelastuksesta ja autuudesta ja tekikin sitä varsin tehokkaasti. Kurvisen kautta alkunsa saanut liike oli evankelinen ja Lounais-Suomesta lähteneeseen Hedbergin evankeliseen liikkeeseen Kurvinen toi oman raikkaan lisänsä.

Sananjulistuksen ohella Pietari Kurvinen teki ahkerasti kirjallisia töitä yli kahdenkymmenen vuoden ajan 1800-luvun loppupuolella. Hän painatti suomen- ja ruotsinkielisiä herätyslehtisiä, Kotimainen lähetys -kuukausilehteä toimitettiin kotoa käsin ja vuosina 1889-90 ilmestyi vihkosia Iloja ja suruja Afrikassa. Myöhemmin Kurvisen julkaisuvalikoimaan kuului mm. laulukokoelma "Lunastettuin lauluja", johon hän oli paitsi tehnyt itse runot, myös laulanut sävelmät. Kokoelman ensimmäinen painos sisälsi sata laulua, mutta viidennessä painoksessa oli jo 225 laulua. Ensimmäinen kirja "Taivaallisen isämme testamentti eli armo ja lahja" ilmestyi 1886, eikä suinkaan jäänyt viimeiseksi. Em. teosta voidaan pitää Kurvisen uskonoppina. Forssassa asuessaan hän alkoi toimittaa Todistusten joukko -nimistä lehteä, joka ilmestyi kymmenen vuoden ajan, vuoteen 1899 asti. Hän kirjoitti myös evankelisen liikkeen perustajan F. G. Hedbergin laajan elämäkerran.

Vuosisadan lopun lähetessä Pietari siirtyi yhä enemmän Luterilaisen Evankeliumiyhdistyksen toimiin ja Japaninlähetyksen asioihin, mistä johtuen perhe muutti Helsinkiin keväällä 1900. Ester-tytär oli kutsuttu Japaniin lähettilääksi ensimmäisten joukossa, ja poika, Pietari Joonas Immanuel aloitti yliopisto-opinnot. Wilhelmina Kurvisen maallinen vaellus päättyi 6.3.1912, minkä jälkeen Pietari Kurvinen oleskeli aluksi lastensa luona Kymissä ja Laihialla, josta juhannukseksi siirtyi kotipitäjäänsä, saarnaten kaksi kertaa Ilomantsin kirkossa. Tästä matkasta hän kirjoitti kirjansa "Elämäni uralta" alussa kuvaillen tunnelmia ja tuntoja, joita lapsuudenkoti hänessä herätti.

Lapset olivat aina lähellä Kurvisen sydäntä ja elämänsä viimeiset kaksitoista vuotta hän antoikin lasten ja nuorten hyväksi matkustaen Siunaukselan orpokodin asiamiehenä. Pietarin poika, P. I. J. Kurvinen toimi vaimonsa Ilman kanssa Siunaukselan johtajana 1915-19 ennen siirtymistään ensimmäisen evankelisen kansanopiston johtajaksi. Lähetyssaarnaaja Kurvinen auttoi poikaansa ja tämän vaimoa heidän työssään, ollen kaikkien yhteinen Setä.

Monella uralla pitkän päivätyön tehnyt lähetyssaarnaaja Pietari Kurvinen kutsuttiin taivaan kotiin 23.11.1925, 83-vuotiaana.

Kurvisen lapsista Pietari Joonas Immanuelin ja Ester Salomen lisäksi tunnetaan vielä Naema Vilhelmina, joka toimi suomalaisen sairaanhoidon uranuurtajana ja kehittäjänä.

Johtotähtenä koko elämänsä ajan Pietari Kurvisella oli hänen uskonsa Jumalaan. Kirjassaan vuodelta 1913 hän kirjoittaa vielä: "Herran sanaa rakastavasta kodista olin minä jo pikkupoikana äitini ja vanhimman siskoni sylistä saanut syvän tietoisuuden siitä, että Jumala kaikkein Luoja elää ijankaikkisesti eikä koskaan lakkaa olemasta."

Lähteet: Pietari Kurvinen: Elämäni uralta - ihmeellisiä teitä, 1913 omakustanne
Martti Tenkanen: Nuori Pietari Kurvinen, 1948 Pellervoseura
Aapeli Saarisalo: Pietari Kurvinen, kaukokatseinen karjalainen, 1978 WSOY